Mä olen vihdoin onnistunut löytämään sen tasapainon urheilun, syömisen ja tavallisen arjen välillä.
Nautin, kun saan liikkua, mutta en kuitenkaan ota siitä turhaa stressiä. Sama juttu pätee myös syömiseen: katson kyllä mitä suuhuni laitan, mutta samalla osaan myös nauttia ruuasta sekä siitä, että voin silloin tällöin herkutella jollain epäterveellisellä.
Liikun silloin, kun sitä aikaa liikkumiseen löytyy, ja kun ei löydy, en liiku. Enkä tunne siitä huonoa omaatuntoa. Tämä on ollut mun tavoitteena pitkään, sillä kun liikunnasta ei ota liikaa paineita ja siitä ei tee "pakkopullaa", se antaa sataprosenttisesti paljon enemmän.
Liikunnan ja syömisen suhteuttaminen normaaliin, tavalliseen elämään on vihdoin onnistunut.
Ruokapuolesta ja terveellisesti syömisestä olen sitä mieltä, että sellainen liika kontrollointi ja tiukkuus on vain pahasta, eikä kannata. Miksi ihmeessä pitäisi kieltää itseltään jotain sellaista, mistä pitää? Tämä elämä eletään vain kerran, joten ihmisten tulisi elää sen mukaisesti. Muista kohtuus kaikessa, ajatella omaa hyvinvointia, ja samalla osata olla armollinen ja lempeä itseä kohtaan.
En oikein osaa sanoa, miten tämän tasapainon löytämisessä onnistuin, mutta ehkä sitä vaan oppii virheistä aina jotakin. Tarpeeksi kauan kun kokeilee kaikkea, niin kyllä sitä lopulta löytää sen oikean tien ja pääsee tavoitteeseensa. Vain tekemällä voi onnistua.
Mä olen asettanut itselleni nyt tavoitteeksi sen, että käyn salilla 3 kertaa viikossa ja lenkillä vähintäänkin saman verran. Vatsalihastreeniä teen sen minkä jaksan (salilla sekä kotona), ja kaikkea muutakin extraliikuntaa motivaation ja oman jaksamisen mukaan. Vaikka liikunnasta tykkäänkin ja haluaisin olla timmimmässä kunnossa, niin en silti omistaudu henkeen ja vereen kuntoilulle. Oon huomannut, ettei timmi kroppa tee mua onnelliseksi tai se, että voin sanoa käyneeni joka päivä lenkillä. Mut tekee onnelliseksi ihan muut asiat, ja aion panostaa niihin.
Liiallinen stressi ei kannata, sillä loppujen lopuksi siitä kärsit vain sinä itse.
